1700-luvulle saakka lasten menehtyminen oli Suomessa niin yleistä, että siihen suhtauduttiin osana elämänmenoa. Vastasyntyneiden kuolemat olivat tavallisia niin köyhissä kuin varakkaissakin perheissä, ja epidemiat levisivät yli säätyrajojen.
Lasten kasvatus säilyi Suomessa vanhanaikaisena 1700-luvulle saakka. Eurooppalaisen älymystön ajatukset koettiin liian vapaamielisiksi, ja yleisajatus oli, että lapset eivät saaneet vastustaa aikuisia, tai heitä kuritettiin. Lapsilla ei ollut erityisasemaa perheissä, eikä lapsuutta pidetty itseisarvona.
1800-luvun puolivälin jälkeen pienten lasten kuolleisuus lähti hienoiseen laskuun, vaikka nälkä ja ravinnon puutteellisuus nakersivatkin lasten terveyttä edelleen. Ravinto oli yksipuolista ja juomavesi usein epäpuhdasta. Myös tuhkarokko, tulirokko, hinkuyskä ja keuhkotuberkuloosi olivat lasten yleisiä kuolinsyitä. Lasten osallistumista työntekoon pidettiin 1800-luvulla luonnollisena, eikä lasten ajateltu tarvitsevan erityistä suojelua.
Kansakoulu alkoi 1800-luvun lopulla kuitenkin muuttaa lasten elämää, ja lapsuus alettiin hiljalleen hahmottaa erityisenä elämänvaiheena. Suomalainen lapsi-ihanne muuttui kansakoulutoiminnan isän Uno Cygnaeuksen ajatusten vaikutuksesta: Cygnaeuksen mukaan ihanne-lapsi oli monipuolisesti kehittynyt, työteliäs ja osaava.
Suomalaisen yhteiskunnan teollistuminen alkoi vasta vuosisadan vaihteen jälkeen 1900-luvulla. Ihmisiä alkoi muuttaa maalta kaupunkiin palkkatöihin, ja myös lasten elinpiiri alkoi kaupungistua. Maatalousyhteiskunnassa useat sukupolvet elivät saman katon alla ja perhekäsitys oli hyvin laaja. Teollistuminen synnytti uuden ydinperheen, joka eli kaupungissa erillään muusta suvusta.
Teollistumisen edetessä lisääntyi myös tarve turvata lasten terveyttä. Luotiin lakeja, jotka kielsivät lapsilta raskaan tehdastyön. Työn tilalle lasten päiväohjelmaksi vakiintui koulu. Valtio määritteli lapsuutta muutenkin perustamalla kansanlastentarhoja, lastenneuvoloita ja koulukeittoloita.
Vaikka syrjäseutujen lasten elämää varjostivat yhä puute ja huonot elinolot, kaupungeissa lapset alkoivat voida yhä paremmin Suomen itsenäistymisen jälkeen. 1920-luvulla lapsi-ihanne muuttui jälleen, tällä kertaa suomalaisen lastenhoidon uudistajan Arvo Ylpön ansiosta. Ihanteeksi tuli reipas lapsi, joka ulkoili ja oli puhdas. 1900-luvun alusta lähtien lapsesta tuli yhteiskunnassa erityisen huolenpidon kohde.
Sodat toivat kuitenkin puutetta suomalaisten lasten elämään. Elämä ilman rintamalle lähetettyjä isiä jatkui vuosia, ja osa lapsista jäi sotaorvoiksi. Toisen maailmansodan aikana tuhansittain lapsia evakuoitiin Ruotsiin, jonne osa jäi myös sodan jälkeen. Toisen maailmansodan jälkeen syntyvyys nousi ennätyslukuihin, imeväiskuolleisuus laski ja asumisolot paranivat.
Viimeistään sotien jälkeen lapsuus hahmottui Suomessa omaksi, erityiseksi elämänvaiheekseen, ja lastensuojelu nousi arvoonsa. Vähitellen syntyvyys aleni ja perhekoko pienentyi, ja kotona lapsiaan hoitava äiti kävi yhä harvinaisemmaksi 1960-luvulta lähtien.
Samaan aikaan suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettiin niin, että perheen ja työn yhdistämisestä tuli entistä joustavampaa. Perheille myönnettiin tukia ja helpotuksia työelämän ja lastenhoidon yhdistämiseksi. Lisäksi lasten ja nuorten koulutusmahdollisuudet ja tulevaisuuden vaihtoehdot laajenivat huomattavasti.