Käsitykset lapsuudesta ovat aikojen saatossa muuttuneet sen mukaan, millainen perhekäsitys ja ihmiskuva kulloinkin on ollut vallalla.

Euroopan historiassa on keskiajalta nykypäivään mennessä siirrytty laajasta perhekäsityksestä ja yhteisöä korostavasta ihmiskäsityksestä aikaan, jolloin perhe käsitetään suppeaksi ydinperheeksi. Niin myös yksilöllä, lapsellakin, nähdään nyt olevan ainutlaatuinen arvo yhteisöstään riippumatta.

Nykyisen kaltainen lapsuus on kuitenkin vasta runsaat sata vuotta vanha ilmiö. 1800-luvun Euroopassa lapset alkoivat käydä koulua ja tehdä yhä vähemmän töitä. Näin he alkoivat erkaantua aikuisuuden piiristä omaksi ryhmäkseen, ja lapsuutta alettiin pitää itseisarvona.

Nykyisin lapsuuden erityisarvo tunnustetaan laajasti, ja sitä on myös määritelty monissa kansainvälisiissä sopimuksissa. Tärkein niistä on YK:n lapsen oikeuksien sopimus vuodelta 1989.

Lapsuus Suomessa

Myös Suomessa käsitys lapsuudesta on muuttunut vaurauden lisääntyessä ja ihmiskuvan muuttuessa.

Vielä 1700-luvulla perhekäsitys oli laaja ja lapsikuolleisuus yleistä. Lasten ei katsottu tarvitsevan erityistä suojelua. 1800-luvulla hygienian paraneminen ja kansakoululaitos alkoivat kuitenkin muuttaa lasten elämää ja lapsuuden asemaa: lapsikuolleisuus alkoi vähetä, ja lapsuus alettiin hahmottaa erityiseksi elämänvaiheekseen.

1900-luvulla Suomi teollistui, ja väki muutti maaseudulta kaupunkeihin. Perhekoko pieneni ja lasten erityisasema korostui. Lisäksi lapsia alettiin määrätietoisesti suojella esimerkiksi raskaalta työltä.

Sotien jälkeen lapsuuden erityisasema on Suomessa vakiintunut. Lapsuuden erityisasema on korostunut ennen kaikkea perhekoon pienentyessä ja koulutusmahdollisuuksien ja -aikojen pidentyessä.

Lue lisää lapsuuden historiasta vuosisadoittain.
Lue lisää suomalaisen lapsuuden historiasta.