.jpg)
Planin humanitaarisen avun erikoisasiantuntija Maritta Niskanen-Tamiru viettää kuukauden Burkina Fasossa ja Nigerissä avustaen Sahelin kuivuudesta ja ruokakriisistä kärsiviä. Tällä sivulla Maritta kertoo kokemuksiaan ja tuntemuksiaan ruokakriisin keskeltä.
Plan Suomi auttaa Sahelin ruokakriisistä kärsiviä nigeriläisiä ja Malin pakolaisia. Auta sinäkin!
Helsinki 08.06.2012
Aavikolta palanneena
Olen palannut takaisin Sahelin aavikolta, pelkistettynä, kaikesta turhasta kuoriutuneena. Vihkisormuksenikin kadottaneena. Mitä ihmettä minä täällä toimistolla osaan nyt tehdä?
Olen selkeästi aurinkoenergialla toimiva yksilö. Päivisin olin auringon latauksessa ja öisin nukuin sikeästi. Kaipaan hiekkaa sandaaleissani, punaista karkeampaa tai vaaleaa hienojakoista uimarantahiekkaa. Kaipaan kuumaa aavikkotuulta. Kaipaan aavikon ihmisiä, vaatteissaan savun ja mullan tuoksu. Kaipaan aikaisia aamunousuja, aavikolle ajoa, oman fyysisen olotilani unohtamista: en tunne nälkää, en väsymystä. Kunhan vain muistan juoda, syödä apteekin salmiakkia ja äärimmäisessä hätätilassa pienen palan oulaisen jälkiuunileipää. Vuorokaudessa riittää yksikin ateria ja muutama tunti unta. Kaipaan ääriolosuhteita. Kaipaan työtäni siellä, keskittymistä omaan tehtävääni, olennaiseen.
Nyt alkaa mielen jälkipuinti. Korjaantuuko nälässä, janossa tai pakolaisuudessa koettu avuttomuus muutamalla kilolla papuja, riisiä, öljyä? Palasella telttakangasta ja muutamalla metrillä narua. Kun pakolaiselle todellisuus on tungeksimista leirin vesipisteelle, ruokajonossa odottamista. Istumista ja toimettomana odottamista, että apua tulisi pian. Pääseekö lapsi kouluun sadekauden mentyä ohi ja koulujen jälleen avattua ovensa. Mahtuuko pakolaislapset luokkiin? Missä on toivo? Tulevaisuudessako, jota ei ole?
Niger, maa, jonka läpi virtaa Niger-joki, taistelee aikaa vastaan: kuinka monta aliravittua lasta ehtii kuolla ennen kuin tämän vuoden sato on valmis korjattavaksi. Miten on mahdollista, että maa kärsii kuivuuden aiheuttamasta ruokakriisistä, kun maassa on kuitenkin ympäri vuoden vettä, Niger-joessa, ja viljelykelpoista maata? Eikö noista jo saisi kalaa, lihaa, viljaa, vihanneksia, hedelmiä? Niinhän sitä luulisi. Kuitenkaan köyhyys, äärimmäinen köyhyys ei poistu sateiden tuloon eikä häviä sadonkorjuuseen.
Miten tuemme paikallisia yhteisöjä? Miten varaudumme kriiseihin ja mitä teemme niitä vähentääksemme? Kansainvälisen järeän apukoneiston ylläpitäminen nykyisellään on kallista. Avun painopisteen on siirryttävä korkeaprofiiliseen ennaltaehkäisevään työhön ja kunnolla paikallisten voimavarojen vahvistamiseen. Nyt heillä ei ole kriisissä muuta mahdollisuutta kuin luottaa muukalaiseen, vieraaseen. Ja toivoa, että apu saapuisi ajoissa.
Ayorou, Niger 5.6.2012
Toivoa konfliktin jaloista paenneille
Viikko sitten kävimme kahdessa pakolaiskylässä lähellä Malin ja Nigerin rajaa, vain 5 km päässä, tarkasti armeijan vartioimalla alueella. Koko Ayoroun aluetta kontrolloi maan armeija, mikä tarkoittaa, että valtion ylin viranomainen tällä raja-alueella on sotilasviranomainen siviilihallintoviranomaisen asemesta.
Tässä maassa on kolme samanlaista hallintoaluetta, kaksi pohjoisessa ja yksi lännessä Malin rajaa vasten. Alueilla, joissa turvallisuusriskit ovat korkeat. Alueen korkein viranomainen on sotilasviranomainen päätösvaltuuksineen neljännes maan hierarkiassa presidentin, pääministerin ja turvallisuusministerin jälkeen.
Tänään taas ajettuamme kolme tuntia pääkaupungista Malin rajalle, menimme ilmoittautumaan ylimmälle sotilasviranomaiselle, joka antoi jälleen maastoautollisen sotilaita mukaamme mennessämme pakolaisleirille. Yhteistyömme on saumatonta ja luontevaa. Käytännön olosuhteiden sanelemaa.
.jpg)
Leirillä on meitä heti vastassa viimeviikkoisen kylän päällikkö ja hän muistaa meidät. Huh helpotus. Kaikki neljä muutakin meidän tukemaamme spontaania pakolaiskylää on viikonlopun aikana muutettu leirille; ei ollut turha käynti YK:n Pakolaisavussa. Ainakin turvallisuus ja fyysiset perustarpeet tulevat tyydytettyä leirin tarjoamalla humanitaarisella avulla.
En meinaa uskoa suurta muutosta, mikä on viikossa tapahtunut järjestäytymättömyydestä hyvin organisoituihin aktiviteetteihin leirillä. Uusien tulokkaiden rekisteröinti, välttämättömine perustarvikeiden jakaminen, uusien tulokkaiden päivän valmiin aterian nauttiminen, narujen ja teltan saanti jne. Myös lapsille olemme jo järjestäneet ravitsemustilan seulontaa ja psykososiaalista tukea. Miten nopeasti!
Veden kanssa on haasteita. Joesta kuskaamamme vesi puhdistetaan, asetetaan ns. bladdereihin ja sieltä jaetaan hanoihin. Nyt ei ollut vettä, ei riittävästi. Yksi vesirekka oli juuttunut sateiden takia mutaan ja piti selvitä yhdellä. Asia on korjattava välittömästi. Yhdessä on huolehdittava myös jäte- ja sanitaatiohuollosta, jota ei ole vielä aloitettukaan. Turvallisuudesta meidän ei tarvitse kantaa huolta, sillä armeija valvoo koko leiriä ja myös ympäröivää aluetta ja ottaa siitä vastuun, joten voimme keskittyä puhtaasti muihin aktiviteetteihin!
Terveysviranomaiset vannottivat myös kolerakontrollin olevan kunnossa ja olivat nyrpeinä siitä, ettemme olleet menneet heitä tapaamaan Tillaberissa. Missä välissä, kysynpä vain! Nyt vasta järjestäydytään leirillä.
Lapset olivat iloisia, juoksivat jälleen mukanamme, halusivat hullutella, pyysivät, että heistä otettaisiin kuvia ja kyllä heillä oli hauskaa, kun näytin ottamiani. Jos kaveri jäi ulkopuolelle, varmistettiin, että uusi kuva tuli otettua, poseerattuna. Vakavaa aliravitsemusta toki valitettavasti esiintyi noin yli kymmestä prosentista lapsia ja psykososiaalista toimintaa oli myös jo järjestetty. Yhtään vakavastyi traumatisoitunutta lasta ei ollut tullut ainakaan vielä eteen.
Naapurimaan sissipäällikkökin oli tuonut toisen vaimonsa viiden lapsen kanssa pakolaisleirille ja nyt hoitaa ”isänmaallisia” velvollisuuksiaan itse. Kävelimme paahtavassa, reilusti yli 40 asteen kuumuudessa telttojen väliä. Leirin klinikalla oli eilen syntynyt ensimmäinen pakolaisleirin tyttölapsi. Äiti oli jo päästetty lähtemään, emmekä valitettavasti tienneet, missä perheen telttakoti sijaitsi.
Eilisen punaisen, oranssin ja keltaisen taivaan värien vaihtelun jälkeen alkoi trooppinen sade ja ukkonen. Niameyn kadut muuttuivat liejuksi. Tänään on kosteaa, muttei sadetta vielä. Tällaista on humanitaarinen työ.
Niamey, Niger 1.6.2012
Perjantai, muslimien rukouspäivä
Saan ennen puolta päivää passini, jossa on puolen vuoden Nigerin viisumi. Työntekijöillä loppuu perjantaisin työt puolelta päivin ja minutkin häädetään toimistolta asunnolle, jossa ei ole nettiyhteyttä. Ärsyttää, kun niin moni asia jäi kesken. Päätän kävellä lounaalle kuumuudessa. Huomaan ihottuman nimettömässä sormessani sormusteni alla parantuneen viikossa jo niin, että voin laittaa sormukset sormeen. En löydä niitä kuitenkaan mistään. Laitoin ne käsilaukkuni vetoketjulliseen taskuun. Ei niitä löydy. Lähden ilman sormuksia.
Syön pinaattiraviolia. Kävelen kuumuudessa ja punapölyssä takaisin asunnolle. Olen aivan poikki, onhan taas unet jääneet keskimäärin viiteen tuntiin yössä. Käyn ”kylmässä” suihkussa ja nukun ilmastoidussa huoneessani koko iltapäivän, neljä tuntia. Noustuani on vielä valoisaa ja kävelen syömään, nyt senegalilaisen kollegani Lenan kanssa, pinaattipizzaa. Otamme tutun taksin takaisin asunnolle, pimeällä. Jään ulos, muurien sisäpuolelle, pihalle istumaan tunniksi kahdeksi. Poltan tupakin. Ihmettelen, taasko on täysikuu. Mihin sormukseni ovat hävinneet? Mahdanko saada uudet?
Niamey, Niger 31.5.2012
Onko asioilla tapana järjestyä?
Päästyäni eilen vapaaksi vartioinnista, vai pitäisikö sanoa suojelusta, ja päästyämme turvallisesti pääkaupunkiin jouduin rikkomaan ihan pikkuisen pimeälläliikkumiskieltoa etsiessäni iltaruokaa. Tätä ei tietenkään kukaan saa tietää. Enkä sitä paitsi pääsisi muutenkaan pois maasta, sillä passini on ollut jo viikon lentokentällä viranomaisten hallussa viisumiani varten. Ja vasta eilen sen muistin. Kävelimme muutaman työkaverini kanssa punaista hiekkatietä noin 15 minuutin matkan italialaiseen ravintolaan, jota ei turhaan oltu kiitelty. Pinaattiravioli maistui äärettömän hyvältä.
Mutta siis eiliseen päivään jatkoa. Tänään iltapäivällä raportoimme YK:n pakolaisavulle havaintomme. Lupasivat, että eilen tapaamamme ihmiset siirretään ensimmäisten joukossa leirille. On heillä myös aikataulu. Kuukauden kahden sisällä, ehkä, pakolaiset on siirretty yhdelle leirille lähialueilta. Ehdotin myös, että pakolaisille jaettaisiin välittömästi työkaluja ja siemeniä sekä annettaisiin peltoalaa viljeltäväksi tai telttojen ympärille he voisivat laittaa ns. keittiöpuutarhoja vihannesten viljelyyn. Tämän vuoden lopulla tai vasta ensi vuoden alusta heillä on suunnitelmissa ottaa toimeentuloasia käsittelyyn kaikkien toimijoiden kesken, sanoi pakolaiskoordinaattori. Ehei, eihän nyt ilman tutkimusta ja kartoitusta voida lähteä työkaluja ja siemeniä jakamaan. Vaikkakin, toimeentulokysymyksen ratkaisu on olennainen osa apuriippuvuuden ehkäisemisessä, sanoi, muttei vielä kuitenkaan näin aikaisessa vaiheessa. Vasta sitten kun tilanne on vakautunut ja leiri on kunnolla järjestäytynyt, siis loppuvuodesta.
Minä en kuitenkaan ymmärrä tätä logiikkaa: miksi odottaa seuraavaan sadekauteen? Ihmisethän OVAT maanviljelijöitä (viittaan ensimmäiseen kylään, jossa vierailimme, toisen kylän ihmiset taas enimmäkseen paimentolaisia), tottuneet viljelemään samanlaista maata kotimaassaan kun täälläkin, ainoastaan työkalut ja pelto puuttuu. Mitä kartoitusta siihen nyt tarvitaan? Eikö ihmiset itse osaa sanoa omasta puolestaan mielipidettään. Työnteko on paras lääke elämän normalisoijana ja tilanteen vakauttajana. Ei kai siihen nyt vuotta tarvita? Olin valmistautunut viikonlopun töihin ja houkutellut työkaverinikin, että mentäisiin paikan päälle auttamaan ihmisten siirtämisessä ja että ensi viikolla heillä olisi ollut telttakoti valmiina. Ja siemeniä ja työkalut - ymmärtääkseni tästä maasta saa kuitenkin niitä ostaa- ja viljeltävää peltoa viimeistään viikon kahden sisällä. Hohoijaa. Kuka nyt näin hidastempoista toimintaa kestää...
Ayorou, Niger 30.5.2012
.jpg)
Voi teitä pakolaislapset!
Viime viikolla Mentoun leirillä Burkina Fasossa Mouhammed, 5-6 vuotias, kulki sinnikkäästi koko päivän mukanamme hyppelehtien, tarttuen käteen ja lauleskellen. Hän halusi koko päivän tutustua rohkeasti meihin, uusiin ihmisiin. Terve, iloinen poika, jota jäin sieltä kaipaamaan. Mietinkin hänen elämäänsä usein: sitä, miten joutui pakenemaan perheensä kanssa Pohjois-Malin konfliktia. Mitä kaikkea hän on mahtanut tiellään nähdä, sitä en tiedä. Yhtä sisukkaasti mukanamme kulki vähän Mouhamedia nuorempi tyttö, korvikset korvissa ja hiukset molemmilta sivuilta osittain paljaaksi ajeltuna, päälaelle ja korvien yläpuolelle oli jätetty hiustupsut karkottamaan pahoja henkiä. Hiljainen tyttö, kasvot pölystä likaisina, turvaa etsien tarttui kantamusteni lomasta pikkusormeeni eikä päästänyt siitä irti. Mitä hän näki ja koki ennen kuin saapui naapurimaahan turvaan, sitä emme tiedä. Lapset kuitenkin selvisivät hengissä.
Tämän päivän vietin sotilaiden aseellisessa suojeluksessa rajavyöhykkeellä; tiukasti valvoivat etten poikkea suunnitellusta, en oikealle enkä vasemmalle. Millaiset ohjeet sotilaat olivat saaneet meidän mahdollisen sieppaamisen varalta? En kysynyt. Vuosi sitten tässä maassa sattui ikävä välikohtaus, jossa kuoli kaksi ulkomaalaista avustustyöntekijää. Heidät siepattiin pääkaupungissa ja episodi päättyi muutamia kymmeniä kilometrejä pääkaupungista pohjoiseen menevällä tiellä. Nyt, ilman aseellista suojelua meitä ei olisi päästetty tietenkään niin lähelle rajaa. Naapurimaan tulenaran tilanteen vuoksi koko alue on armeijan hallussa.
.jpg)
Kansainvälisten humanitaaristen standardien mukaan pakolaisleiri on sijoitettava vähintää 50 km kahden valtion rajalta; täällä leiri on nyt 20 km päässä. Nigerin valtio on velvollinen järjestämään pakolaisille peruspalvelut, turvan ja suojelun ja valtio voi pyytää tarvittaesssa tukea kansainvälisiltä humanitaarisilta toimijoilta. Pakolaiset halutaan siirtää mahdollisimman nopeasti riittävän kauaksi armeijan valvomalta vyöhykkeeltä – kaiken varalta. Maassa on kaikkiaan noin 50 000 pakolaista, jotka sijoitetaan kolmeen leiriin. Viikottain tulee satoja uusia pakolaisia ja viikko sitten naapurimaan pohjoisosissa julistettu kahden tahon yhteenliittymä on kiristänyt tilannetta.
Tiimin kanssa tapasimme noin 10 km rajalta spontaanisti syntyneissä kylissä Pohjois-Malin konfliktia paenneita siviilejä, noin 2000 ihmistä. En ole nähnyt elämässäni kovin monta kertaa niin kurjan näköisiä, nälkiintyneitä, arkoja ja kunnon pesua vailla olevia lapsia. Hiukset takussa, aavikon hiekanjyviä täynnä; kasvot hiekassa, silmät rähmivinä; iho tulehtunut ja likaisissa vaatteissaan he varovasti ojensivat kätensä ojennettua kättäni kohti, valmiina juoksemaan pakoon. Voi kunpa minulla olisi ollut iso amme, sieni ja saippua niin olisin laittanut kaikki lapset kylpyyn ja pessyt heidät omin käsin puhtaaksi. Kammannut hiuksensa ja pukenut puhtaat vaattet ylleen. Ruokkinut. Kaikki he olivat paenneet henkensä kaupalla taisteluja, pienimmät lapset kuljetettiin aasin selässä. Aasit olivatkin ainoat eläimet jotka oli otettu mukaan; monilla jäi lampaat ja vuohet kotikyliin. Viisi päivään he kävelivät, matkalla söivät ja joivat niukasti. Mitä milloinkin paikalliset ihmiset heille antoivat.
Hiekka-aavikolla, heinistä kyhätty hatara katos ei anna suojaa auringon poltetta vastaan. Ja nyt viiteen viikkoon ei ollut muu apu tavoittanut heitä kuin antamamme ruoka-apu ja lähikaupungista kuljettamamme vesi. Ei terveydenhuoltoa, ei koulua, ei suojelua, ei toimeentuloa. Armoton köyhyys ja auringon polte. Nyt tarttuivat käteemme, ainoaan toivoonsa. Jouduin lujille, etten anna surun ja epäoikeudenmukaisuuden tunteille valtaa kysyessäni työmme kannalta välttämättömimpiä kysymyksiä. Millainen vastuu meillä onkaan näistä köyhimpiäkin köyhimmistä konfliktin vuoksi kodistaan paenneista pakolaisista. Kotiseudulle Maliin oli ollut pakko jättää vähäinen omaisuus. Ja nyt heillä on vielä vähemmän. Ovat täysin riippuvaisia meidän toimittamasta avusta. Sotilaspäällikkö, jonka tehtävänä oli taata meille suojelu, korosti puhuessaan pakolaisille, että Niger haluaa ruokkia heidät, toivottaa heidät tervetulleeksi ja integroida heidät kyliin elämään rinta rinnan paikallisen väestön kanssa. Ovatko he valmiita viljelemään maata, kylväämään siemenet vieraalle maaaperälle, mikäli saavat maita paikallisista kylistä käyttöönsä? Tietenkin ovat, mutta mistä saavat työkalut kun kyläläiset itsekin näkevät nälkää ja ovat joutuneet myymään osan työkaluistaan. Ei ole siemeniäkään. Voisimmeko me toimittaa heille työkaluja ja siemeniä?
Huomenna menen YK:n Pakolaisapuun pääkaupungissa ja raportoin tämän kahden Nigeriin spontaanisti syntyneen malilaisen kylän ahdingosta. Lapsille on saatava heti kunnon suoja, ruokaa, vettä, turvaa ja terveydenhuolto sekä koulu. Heille on järjestettävä kesäloman ajaksi toimintaa ennen lokakuun koulujen alkua. Ja mietittävä, menevätkö kouluun paikallisissa kylissä vai järjestetäänkö heille leirillä opetusta. Lena, senegalilainen työtoverini täällä, suunnittelee sitä. Aikuisille on saatava toimeentulo; osa on maanviljelijöita ja osa puolipaimentolaisia, osalla voi olla muuta ammattiosaamista. Kaksi opettajaa ja yhden valokuvaajan ehdimme eilen rekisteröidä. On neuvoteltava viljelykelpoisen maan käyttöoikeudesta paikallisten kylien ja viranomaisten kanssa. Menetettyjen kotieläinten tilalle on saatava uusia, työkaluja ja siemeniä on toimitettava. Huomenna ehdotan sitä YK:n Pakolaisavussa. Sateet alkavat muutaman viikon sisällä.
Niamey, Niger 29.2012
Niger – Pays Ensoleille, koleran torjuntaa Auringon Maassa
Seuraavat päivät työskentelen Nigerissä Plan Nigerin toimistossa. Niger-maan läpi virtaa Niger-joki, elämän antaja 110 miljoonalle länsiafrikkalaiselle. Ympäröiviin maihin nähden Niger elää tällä hetkellä parin vuoden takaisen vallanvaihdon jälkeen suhteellisen tasaisesti naapurimaihin verrattuna.
Historiansa ajan Nigerin alue on kuitenkin joutunut puolustautumaan pohjoisen, lännen ja etelän vihollisuuksia vastaan, talttuttamaan levottomuuksia ja suojelemaan kansalaisiaan asein. Niin nytkin. Länsirajalla on järeä muuri; uraanikaivokselle pohjoisesta ja idän öljyesiintymälle samoin pohjoisesta on turha yrittää. Ikiaikainen, nykypäivisin hyvinkin käytetty, vaarallinen karavaanien kauppareitti Saharan autiomaan halki kulkee Nigerin pohjoisosan läpi.
Tänään muutin asumaan kerrostaloon; kahdessa tunnissa oli taloustarvikkeet ja ruuat ostettu ja tavarat paikoillaan. Senegalilaisen kollegani kanssa jaan keittiön ja olohuoneen, molemmilla oma makuuhuone, vessa ja suihku. Multa on punaista eikä ilman siivousta päässyt täälläkään. No, ihan viihtyisää on. Ilmastointi pelaa, vettä tulee suihkusta ja kaasuhella toimii. Tämä asunto tulee olemaan muidenkin lyhytaikaisten työntekijöiden asunto niin kuin minun nyt. Tosiaan olen nomadic, kiertolainen...ihan kuin olisin aina asunut täällä.
Mahatauti talttui antibiooteilla, mutta kovat lämpötilan vaihtelut panevat hengitystiet koetukselle, joten yskä ja ihan tavallinen nuha ovat riesana. Autoissa sairaan kylmää ja kovaa puhaltavat ilmastoinnit, samoin toimistohuoneissa – ei oikein tahdo löytyä sopivan miellyttävää sisälämpötilaa, ulkona kuumuus ei tietenkään haittaa.
Niamey, 16 miljoonan asukkaan maan pääkaupunki, on rauhallinen. Ihmiset ovat hyvin ystävällisiä, avuliaita ja puhuvat useita paikallisia kieliä virallisen kielen, ranskan lisäksi. Niger- joki virtaa kaupungin läpi, joten tuoretta kalaa on aina saatavilla. Kaupunki on ranskalaiseen tyyliin suunnitteltu ja rakennettu, sen näkee mm. teiden varteen rakennetuista ojista, joita pitkin sadevesi pääsee virtaamaan eikä siten aiheuta tulvia. Niger-joki on kuitenkin, niin kuin melkein mikä tahansa joki, saastunut ja vesihyasintti kaventaa ja madaltaa jokea kaiken aikaa. Koleraepidemia on parhaillaan torjuttavana pakolaisleirien alueilla ja koleran alkuperäksi on varmistunut saastunut jokivesi.
Huomenna lähdemme puoli kahdeksalta matkaan pakolaisleirille kahdella autolla. Uusi leirialue, YK:n pakolaisavun ja maan viranomaisten kanssa sovittu, sijaitsee noin kolmen tunnin ajomatkan päässä pääkaupungista länteen, rajalle. Neljältä, hajallaan olleelta leiripisteiltä pakolaiset on kehotettu viikonvaihteeessa muuttamaan yhteen leiriin, jossa turvallisuus on käytännön syistä helpompi taata, ainakin mitä ulkopuolisiin uhkiin tulee.
Sadekausi alkaa viimeistään kuukauden sisällä ja on kova paine saada hommiin vauhtia niin että leirille saadaan rakennettua parisataa vessaa ja käsien pesupaikat noin 10 000 pakolaiselle ennen kuin sadeajan tulvat muuttavat kolerantorjuntatoimet painajaisiksi. Eilen sain selville, että leireille rakennettavien käymälien sementtialustan kuivattaminen kestää 21 kokonaista päivää. Perkele. Kolme viikkoa ja leiri lainehtii koleravibriota sisältävistä ulosteista. Eikö täällä tartunnantorjunta toimi? Entä WHO, Maailman terveysjärjestö? No, on niillä varastoituna koleran aiheuttaman rajun kuivuustilan hoitoon käytettävää suonensisäistä nestettä. Kolerapotilaita hoitavalle terveyskeskukselle toimitimme eilen antibiootteja. Mutta kuka vahtii, että ihmiset pesevät käsiään ennen ruokailua ja käymälässä käynnin jälkeen. Kun ei ole edes käymälää.
Koleran torjunnassa ovat ennaltaehkäisevät toimenpiteet tehokkain keino epidemian torjumiseksi. Ja heti, ensimmäisenkin tapauksen jälkeen, on tehokkaasti lisättävä käsienpesu-, ruoka- ja vesivalistusta. Ja Ilman tarkoituksenmukaisia sanitaatiotiloja tilanne on hyvin haasteellinen. Vuoden alusta lähtien on jo yli 100 laboratoriovarmennettua tapausta. En uskalla edes ajatella mitä on edessämme muutaman viikon päästä...
Burkina Faso, Djibo, 23.5.2012 klo 05.30
Aavikon vaeltavat sissit – Malin pakolaiset
Heräsin puoli neljältä hyttysverkon alta liiallisesti ilmastoidun huoneeni viileyteen, paljon ennen kukonlaulua ja muslimien rukouskutsua, jonka kuulin varttia vaille viisi. Olo on kuitenkin ihmeen valpas ja virkeä vain neljän tunnin yöunen jälkeen, vaikkakin olisin vielä mielelläni jatkanut haaveilua viileän sinisessä silkkipussilakanassani.
Illalla jouduin luopumaan tutusta kala-pinaatista, kun sitä ei yksinkertaisesti ollut tarjolla. En tietenkään valita vaan kiitän joka ateriasta, myös riisi ja kanavaihtoehdosta. Nyt joudun lähtemään ilman aamukahvia, mikä voi ottaa koville, mutta onhan minulla vettä. Kylmää vettä onkin, täällä se on puolen litran muovipussissa, jonka kulmaan puraisen reiän ja suoraan pussinkulmasta imen kuin pillillä jääkylmää vettä kuin suoraan tunturipurosta.
Mikä minua tänään odottaakaan? Aavikon vaeltavat sissit, hunnutetut miehet! Yhteisö, jossa perinteisesti naisilla on ollut paljon päätösvaltaa, riippumattomuutta ja vapautta; naiset, jotka kosivat eivätkä käytä huntua.
Löytäisinkö juureni täältä, aavikolta, tuaregien parista? Malista tulleet pakolaiset ovat suurimmalta osalta tuaregeja, Pohjois-Malin konfliktia paenneita siviilejä, jonkin verran arabeja ja myös Malin pääkaupungista Bamakosta paenneita.
Tänään on siis se korkeaprofiilinen YK-vierailu kaikkine turvajärjestelyineen...
Ennen kuin lähden huoneestani nyt jo lähemmäksi tulleeseen savuntuoksuun – olemmehan aavikolla – huoli kotona pärjäämisestä valtaa mieleni. Entä jos minulle tapahtuu jotain vakavaa? Olenhan menossa matkustustiedotteiden mukaan alueelle, jossa ulkomaalaisten avustustyöntekijöiden sieppaamiset ovat todellinen riski. Pojiltani ei kysytty, millaisen äidin lapseksi he haluavat syntyä. Mieheni toki tiesi, mikä häntä odottaa – vai tiesikö sittenkään? Vaadinko läheisiltäni liikaa tehdessäni tätä, sydämestäni rakastamaa työtä? Vain he pystyvät tähän vastaamaan.
Kuitenkin palan halusta päästä aavikolle, toiseen kotiini. Eikä väliä, ovatko aavikkolla minua vastassa gujit, boranat, tueregti vai somalit. Haluan ammattitaidollani auttaa heitä saamaan vettä, ruokaa, toimeentulon; lapsia pääsemään kouluun, leikkimään, nauramaan jälleen, hulluttelemaan; palaamaan humanitaarisesta kriisistä huolimatta mahdollisimman nopeasti takaisin normaaliin elämään. Tämä on minun tehtäväni.
Burkina Faso, Djibo, 21.5.2012
Matkalla malilaisten pakolaisleireille
Ihmettelen, miten saan hyttysverkkoni ripustettua taas hotellihuoneeni kattoon, jossa ei ole koukulle paikkaa. Lampun paikalla koristeena on kolmihaarainen tuuletin. Neljän tunnin ajomatka Ouagadougousta Djibouun pohjoiseen, Malin rajan lähettyville, oli erikoinen. Ehdin nähdä hiekkamyrskyn, mutta myös tähän aikaan vuodesta harvinaisen kaatosateen. Savanni tulvi hetkessä järvenä ja jokena, sillä rutikuiva maaperä ei pysty ensinkään imemään vettä.
Viidentoista kilometrin päässä tästä kaupungista sijaitseville pakolaisleireille ei mennä vielä tänään, turvallisuussyistä. Majapaikassa on oltava viimeistään ennen pimeää (klo 18), ja leireiltä on lähdettävä klo 17 mennessä.
Tänne saavuimme juuri kuudeksi. Aamulla onkin aikainen kuuden jälkeinen lähtö. YK:n humanitaarisen avun koordinaattori Valerie Amos New Yorkista saapuu leirille pikavierailulle yhdeksän aikaan. Sitä ennen on tarkistettava, että kaikki on vierailua varten kunnossa. Kuskin ja minun lisäksi tiimissämme on amerikkalainen kameramies ja englantilainen toimittaja Lontoon päämajastamme sekä paikalliset pakolaisleirikoordinaattorit.
Vaikka sade matkalla olikin tervetullut ilmanviilentäjä – jos nyt viileästä voi puhua, kun lämpötila laskee 43 asteesta 36:een – ei sade taida kuitenkaan olla pakolaisille eikä meille avustustyöntekijöillekään ihan vielä toivottu juttu. Ensinnäkään leirien vessojen rakentaminen 61 000 malilaiselle pakolaiselle ei käy käden käänteessä, ja pakolaisten määrä lisääntyy 500 uudella tulijalla viikkoa kohti. Ilman vessoja tarttuvien tautien riskit lisääntyvät sadeaikana. Sadekaudella kesäkuusta elokuulle tiet leireille ovat paikoitellen poikki. Ruoka on siis saatava hyvissä ajoin ennen sateiden alkua varastoihin, joista se sitten jaetaan kahdesti kuukaudessa pakolaisille.
Mutta, mutta. YK:n Maailman ruoka-apujärjestö (WFP), jossa vierailin viime viikolla, kertoi huolensa ruuan riittämisestä. Puolet ruuasta tulee Länsi-Afrikasta, siis naapurimaista, mutta toinen puoli merten takaa. Satamat ovat nyt ruuhkautuneet, eikä ketju toimi riittävän nopeasti. Ei siis, kiitos, ihan vielä sadetta! Että ehditään valmistautua.
Ajoimme tänään Burkina Fason pahimman ruokakriisialueen, Keski-Pohjoisen maakunnan, läpi melkein pysähtymättä ehtiäksemme tänne ennen pimeää. Luulin, että Ougadougou on kuuma, muttei siellä todellisesta kuumuudesta ole tietoakaan Kongoussiin, maakunnan pääkaupunkiin, verrattuna. Kun astuin ulos ilmastoidusta autosta Planin toimistolla, olisi tehnyt mieli riisua vaatteet ja alkaa saunoa. Ei olisi tarvinnut pesu- eikä löylyvettä. Iholla norona valuva vesi olisi käynyt suihkusta, ja ”ilmasaunassa” olisi saanut riittävän kuumat löylyt.
Ympäristö näytti kärähtäneeltä. En ihmettele yhtään, ettei alueella ilman keinotekoista kastelua kasva mikään. Eikä kastelua ole. Parinkin vuoden peräkkäiset niukat sateet aiheuttavat ruokapulan; vilja ei yksinkertaisesti kasva kuivuuden takia.
Miten tämä yksi maailman köyhimmistä maista, Burkina Faso, selviää kahdesta vaikeasta kriisistä: ruoka- ja pakolaiskriisi? Äidit, raskaana olevat ja imettävät sekä pienet lapset kärsivät ensimmäisinä ruuan puutteesta, mikä näkyy laihtumisena, aliravitsemuksena, lisääntyvänä alttiutena tulehdustaudeille sekä apatiana ja kasvun ja kehityksen hidastumisena ja pysähtymisenä. Tila voi nopeasti paheta hengenvaaralliseksi.
Myös pakolaiset, joista suurin osa on naisia ja lapsia, tarvitsevat ruokaa ja vettä tänään. Huomenna on vielä pahempaa tiedossa, ellei ruokaa saada ennen sateita perille leireille ja kyliin.
Entä minä, kärsinkö täällä nälästä? Näkyykö ruokakriisi pääkaupungissa? Odotanko minä tai muut, että avustustyöntekijänä jätän joka toisen kala-pinaattiateriani väliin? En tiedä oikeaa vastausta, mutta en kärsi täällä nälästä. En jätä myöskään tarkoituksella aterioita väliin. Työni luonteesta johtuen en voi olla kuitenkaan varma, milloin syön seuraavan kerran.
Burkina Faso, Ouagadougou, 19.5.2012
.jpg)
Vapaiden ihmisten maassa
Ilma:
Taivas musteni yhtäkkiä. Tuulenpuuska tempasi pöytäliinan kulmat ilmaan. Hyvä, ettei aamukahvi lentänyt syliini. Trooppinen sade alkoi puuskittaisina aaltoina muuttaen hiostavan kuumuuden miellyttävän kosteaksi lämmöksi. Päivisin on kuin olisi tulipätsissä, ja öisin on kuuma. Multa on punaista ja maasto tasaista Ouagadougaussa.
Burkina Fason ihmiset:
Ihmiset ovat täällä ystävällisiä, hymyileviä, ja kävelevät (ja työskentelevät) verkkaisesti. Heitä on melkein 17 miljoonaa. Suurimpia etnisiä ryhmiä ovat mossit, gurunsit, senufot, lobit, mandet ja fulanit. Maan virallinen kieli on ranska, ja kaikilla etnisillä ryhmillä on lisäksi oma kieli.
Liikenne:
Äiti ajaa mopolla kolme lastaan kyydissä. Skoottereita näyttää olevan liikenteessä ja parkkipaikoilla enemmän kuin Italiassa. Pyöriä ja autoja saa väistellä.
Ruoka:
Miten olenkin jumittunut yhteen, vaikka tarjolla olisi monia vaihtoehtoja? Pinaattia ja kalaa lounaaksi. Kalaa ja pinaattia illalliseksi. Kala grillattuna, pinaatti voissa paistettuna. Voisin harkita jopa lihan syönnin lopettamista. Ei pahus, aamuisin tarvitsen kunnon annoksen aitoa rapeaa läskiä. Geeneissä se on.
Juoma:
Kehnon makuista kahvia etiopialaiseen kahviin tottuneelle. En valita, hyvä kun saa jotain nestettä kehoonsa. Ja sitten on tietenkin litkittävä pullovettä puoliämpärillistä vuorokaudessa tai ainakin kolmannes. Ja saa täältä olutta. Viineistä nyt puhumattakaan; olemmehan Ranskan entisessä siirtomaassa.
Terveysriskit:
Burkina Fasossa esiintyy pahalaatuista malariaa ympäri vuoden. Maa on yksi pahimmista riskialueista Länsi-Afrikassa. Iltaisin on suojauduttava pukeutumalla permetriinillä kyllästettyihin vaatteisiin, jos istuu ulkona, siis kolmena ensimmäisenä iltana. Neljäntenä totesin huojentuneena, ettei täällä sääskiä olekaan. Nyt käytän sitten tavallisia hellevaatteita, en tietenkään minihameita. Mutta hyttysverkon alla nukun öisin. Ja syön ennaltaehkäisevän malariatabletin joka ilta. Voisinkohan lopettaa varotoimet kokonaan, kun sain tänä aamuna huoneeseeni sääskentappajan? Vuoteesta noustessani tulin täysin yllätetyksi. Vikkelästi vilistävä pikkulisko, gekko, on nyt päivisin seinällä makoileva huonetoverini. Iltaisin se saalistasi hyttysiä, jos niitä olisi. Ei ole, kun on karkotteilla tapettu.
Vapaapäivät:
Ihmeekseni täälläkin vietettiin helatorstaita, vaikka vain noin reilut 10 % maan väestöstä on kristittyjä. Puolet on muslimeita ja loput perinteisten luonnonuskontojen seuraajia. Minä en tietenkään pitänyt vapaapäivää, ja nyt lauantaistakin menee puoli päivää töissä. Burkinafasolaisten työpäivät alkavat yleensä puoli kahdeksalta ja päättyvät virallisesti neljältä. Virastot ovat auki jopa aamuseitsemältä, mutta päivän kuumimpaan aikaan yhdestä kolmeen on kahden tunnin siesta, jonka jälkeen toimistot ovat taas auki puoli kuuteen tai jopa kuuteen. Perjantaisin, muslimien pyhäpäivänä, toimistot suljetaan yhdeltä iltapäivällä.
Rahaa täällä saa sadalla eurolla 665 Burkina Fason frangia (CFA), jolla pystyy ostamaan vaikka mitä. Jos vain ehtisi kierrellä kaupungilla. Huomiselle, sunnuntaille, olen suunnitellut lepopäivän.
Maritta Niskanen-Tamirou (burkinafasolaisittain)
Plan Suomi auttaa Sahelin ruokakriisistä kärsiviä nigeriläisiä ja Malin pakolaisia. Auta sinäkin!
Katso video Malin pakolaisten tilanteesta: